Vastasin työnantajani lähettämään Tervaskanto-kyselyyn, jonka tarkoituksena on löytää keinoja pidentää työurien loppupäätä. Jo tuo kyselyn nimi herätti ajatuksia. Miksi kutsutaan niitä, jotka eivät ole tervaskantoja. Koin kuitenkin positiiviseksi sen, että pyritään luomaan edellytyksiä sille, että työssä käyminen on yksi vaihtoehto ”viettää eläkepäiviä” niille, joilla riittää virtaa tehdä töitä pidempään.

Tuntuu siltä, että ainakin lähipiirissäni eläkkeelle jäämisen syy on usein yksinkertaisesti se, että he ovat halunneet enemmän vapauksia tehdä, mitä haluavat. Elintaso on jo turvattu ja matkustelu, mökkeily, lapsenlapset sekä harrastukset kiinnostavat enemmän kuin töihin jäänti. On varmasti haaste kilpailla työn sisällöllä tai muilla järjestelyillä tätä tahtotilaa vastaan.

Kyselyssä pyydettiin arvioimaan erilaisten motivaatiotekijöiden arvoa. Tunnustan, että palkka on tärkeä, mutta lähes yhtä tärkeä on hyvä esimiestyö ja ilmapiiri. Vaihtoehdoista lopulta tuntui merkityksellisimmältä ”kehittää osaamistasi tavoitteellisesti”. Tästä näkökulmasta omalla kohdallani pidän tärkeänä työpaikan vaihtumista puolitoista vuotta sitten. Uudet haasteet kirkastavat tavoitteellisuutta ja ovat keino välttää leipääntymistä. Uutta osaamista on tarvittu esimerkiksi hyvän ilmapiirin ylläpitämiseen projekteissa. Vaikka kaikilla on yhteinen pyrkimys viedä tavoitteet samaan maaliin, niin silti erimielisyyksiä ja väärinymmärryksiä syntyy kaiken aikaa. Näiden sovitteluun käytetyn energian hallinta on toisinaan uuvuttavaa optimointia.

Tämä tavoitteellinen osaamisen kehittäminen on mielestäni keskeistä kaikissa työuran vaiheissa. Usein näyttää siltä, että uusia uran edistämismahdollisuuksia tarjotaan ensisijaisesti nuoremmille. ”Tervaskannot” sitten ovat hiljaisen tiedon jakajia. Monesti saattaa olla toisinpäin: ruuhkavuosina haluttaisiin käyttää jo omaksuttuja taitoja, kun taas ennen eläkkeelle jäämistä on mahdollisuus panostaa enemmän työelämään.