Ennen kesälomien alkua allekirjoitin uuden määräaikaisen työsopimuksen vuoden 2025 loppuun. Mitään varasuunnitelmaa ei ollut, koska tästä oli ollut puhetta jo pidempään. Mietin, vaikuttaako määräaikainen työsuhde työmotivaatiooni verrattuna vakituiseen ja totesin, ettei mitenkään. Oikeastaan tuntuu helpottavalta, että nyt kun lehdet ovat pullollaan uutisia rakennusalan ahdingosta, niin seuraavat kaksi ja puoli vuotta on selkeää.

Työsopimuksen päättyessä kahden hotellin peruskorjausprojektien pitäisi olla pääosin valmiina. Työsarka ei tule olemaan helppo. Koen kuitenkin olevani parhaimmillani projektiluonteisessa työssä missä on selkeä loppu tiedossa heti alusta. Ei tule olemaan yllätys, että alkuinnostuksen jälkeen tulee myös kivireen vetämisen vaiheita. Samoin töiden loppuunsaattamiseen pitää olla valtavasti energiaa. Sitä pitää olla jaettavaksi myös muulle projektiorganisaatiolle, niin että tahdonvoimaa riittää mäkiosuuksiinkin.

Tietysti mielessä kävi myös, että mitä sitä sitten tekee. Vaihtoehtoja on sen verran paljon, että aika turhanpäiväiseksi osoittautui sen miettiminen. Moni lähipiiristä eläkkeelle jäänyt on sanonut, että positiivista on, kun on enemmän aikaa harrastuksille ja ikäviä työrutiineja ei enää ole. Vielä ei ole tullut kademieltä siihen suuntaan.